Syrjähyppy ohi

Jatkan blogipalloiluani ja palaan takaisin livejournaliin, osittain yleisön, osittain omasta toiveestani. Olen siellä samalla käyttäjänimellä kuin täälläkin, ja kaikki tämän blogin merkinnät on siirretty sinne :) Tervetuloa!

ruusuistaelamaa.livejournal.com

09 - The contents of your fridge, MTV Cribs style

Tulee taas mieleen, että olisin voinut muutamien viime päivien aikana ottaa hiukan järkevämpiäkin kuvia, kuin ne jotka kohta esittelen. Esimerkiksi Tampereelta kotipihasta viime lauantaisen lumipyryn jälkeen, kun maailma oli aivan täydellisen jouluinen! Oon kuitenkin viettänyt suunnilleen viikon niin tiiviisti liimaantuneena tietokoneeni ruutuun kääntämässä, korjaamassa, itsearvioimassa, hajoamassa norjan tehtäviin tai yön pikkutunneilla nukahtamassa Ugly Bettyn ääreen, että valokuvaaminen tai ihanan talvisen sään (joka on vihdoin saapunut myös Turkuun <3) ihaileminen on jääneet vähemmälle...

Tässä siis kuitenkin jääkaappini sisältö:

En jaksanut sensuroida eli siivota, vaan näette totuuden kaikessa kauheudessaan ;) Mulla on yleensä aika samat jutut jääkaapissa: margariinia, juustoa, jotain vihanneksia, maitoa, jugurttia ja ruuanjämiä (tässä tapauksessa nakkikeittoa kattilassa). Ultrajännää, eikö totta?

08 - A photo of someone you fancy at the moment.

Ajattelin, että laajennan hiukan fancyn merkitystä, kun en nyt varsinaisesti tällä hetkellä fancy yhtään ketään sillä tavalla kuin otsikko varmaan tarkoittaa. Ylipäätään en ole koskaan ihastunut kehenkään fiktiiviseen hahmoon, ainakaan niin että sitä muistaisin, enkä koe tarpeelliseksi esitellä monsieur'n nassua täällä.

Tässä siis tämän hetken ihailun ja kateuden kohde ja kauneusihanteeni, Alexis Bledel tai pikemminkin Gilmoren tyttöjen Rory. Tyypillä on ihan täydellinen iho, jännän väriset silmät ja sairaan pitkät sääret... Sarjassa Roryn pukeutumistyylistä voi tosin olla monta mieltä, mutta vaikka sillä olisi mitä kauheuksia päällä, aina se vaan silti näyttää hyvältä. Huoh.

Lisäksi Alexis Bledel vaikuttaa haastattelujen perusteella muutenkin tosi hyvältä ihailun kohteelta: se on samanlainen kotikissa ja anti-urheilija kuin minäkin ja rakastaa lukemista. Mukavan tavallinen julkkis.

Kuva täältä.

Lopetan nyt turhan avautumisen (koska luultavasti tulen selittämään täällä suu vaahdossa lempisarjastani Gilmoreista mös eräässä hiukan myöhemmässä entryssä).

07 - A photo of yourself, not taken by you.

Seuraa nostalgiakuva viime keväältä. Mulla on edellisviikon jäljiltä kauhea ikävä Ranskaan, joten päädyin selailemaan viime vuoden valokuva-arkistot läpi. Eniten kuvia musta itsestäni löytyi Mont Blanc -reissulta, jolla mulla oli kaksi avuliasta kurdipoikaa seuralaisinani :)

Partioitumista

Vietin viikonlopun tällaisissa merkeissä. Olin kaivannut "metsässä rypemistä" eli partioleirejä jo kauan, mutta silti näin jälkikäteen maanantaiaamun koomassa mietin miksi lähden näihin juttuihin mukaan vapaaehtoisesti. Kuka täysjärkinen haluaa uhrata viikonlopun yöunensa, nukkua katkonaista unta huteran teltan alla peläten jatkuvasti, että joko teltta romahtaa niskaan tai että kipinävahdit keskittyvät liikaa kortinpeluuseen, antavat kamiinan sammua ja jäädyttävät meidät kaikki kuoliaaksi, ja herätä puoli kahdeksalta keittämään puuroa vain kuullakseen, että puuro on "tosi ällöä" ja sen syöminen "lastenkidutusta"... Kommentit sinänsä voi sellaisinaan siirtää ihan mihin tahansa viikonlopun aktiviteettiin. Kaikki oli joko "tyhmää", "epäreilua" tai "tylsää".

Muistaakseni vartiolaiseni silloin kahdeksan vuotta sitten olivat ihan samanlaisia, mutta meillä oli ikäeroa sen verran vähemmän että jotenkin jaksoin rankutusta paljon paremmin, ja sain lapset paremmin myös mukaan ihan vain omalla esimerkillä. Nyt alan tuntea itseni liian vanhaksi. Tykkään järjestää ohjelmaa ja retkiä, mutta toivoisin että vastaanotto olisi hiukan innostuneempi. Viime vuonna Ranskassa lapset lähtivät riemusta kiljuen mukaan (yhtä Tapausta lukuun ottamatta) melkein mihin vain - mutta toisaalta sudenpentuikäiset ovat sellaisia täälläkin. Suuremman eron huomaan kuitenkin siinä, miten suoraan ja töykeästi nämä meidän lapsukaisemme uskaltavat väittää vastaan ja uhmata kaikkia käskyjä... En osaa kuvitella ranskalaisia seikkailijaikäisiäkään vastaaviin tilanteisiin.

Toki viikonloppuun mahtui myös kivoja hetkiä. Tytöt tuntuivat tykkäävän illan kädentaitotehtävästä, olin osannut valita oikeita kirjoja iltasaduksi ja kipinävuorolaisten viihdykkeeksi (Heinähattu&Vilttitossu, Muumilaakson marraskuu sekä Karhukirjeitä) ja teltassa nukkuminen oli jännityksestä ja kylmästä huolimatta ihan jännä kokemus. Parasta taisi silti olla sunnuntaina kesken suunnistuksen yllättänyt hurja lumipyry, josta neuvokkaat mutta väsyneet seikkailijat selviytyivät liftaamalla takaisin kämpälle... Tässä kohtaa teki mieli tehdä muutama ristinmerkki (miten selitän vanhemmille että niiden lapset on muuten kidnapattu tämän viikonlopun aikana?), mutta onneksi seikkailu päättyi onnellisesti ja tytöt olivat kovin tohkeissaan englanninkielisestä kuskistaan.

Itsekin sain mukavasti vastapainoa viikon sisällä kököttämiseen kirjojen ja moodlen parissa, ja telttayön jälkeen arvostan taas hiukan enemmän omaa mukavan pehmeää patjaani ja sisävessan ylellisyyttä. Seuraavaksi pitäisi päästä vaeltamaan - mielellään kuitenkin hiukan omemman ikäisessä seurassa!

05 - A photograph of yourself two years ago.

Nyt oli pakko turvautua facebook-arkistoihin, koska tietokoneellani on kuvia vain toissavuoden joulusta lähtien, ja vaikka ne jo melkein kelpaisivatkin (jouluun on enää kuusi viikkoa ja viisi päivää <3), ei siellä ollut yhtään kuvaa minusta.

Tätä katsellessa tuli äkkiä kauhea ikävä Amerikkaan. En haluaisi että mun perhe edelleen asuisi siellä, mutta tykkäsin silti kovasti viettää siellä lomiani niin kauan kuin sitä kesti. Sää oli aina ihana, perhe oli paljon useammin kokonaisuudessaan koolla ja me tehtiin paljon enemmän juttuja yhdessä. Lisäksi telkkarista tuli koko ajan jotain mielenkiintoista ohjelmaa ja shoppailu oli paljon halvempaa kuin Suomessa... ;)

04 - “A day in the life”, photographs taken throughout your day + 06 - A photograph of yourself without makeup

Luulen, että on ihan laillista tunkea nämä kaksi samaan. Ainakin ensimmäisen kuvan pitäisi siihen oikeuttaa, rajansa kaikella...

Marraskuu

Päässä soi Miljoonasateen Marraskuu. "...etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuuuuu..." Ulkona on niin luotaantyöntävän pimeää suurimman osan vuorokautta, hyh. Tahtoisin vaipua talvihorrokseen, pysytellä sisällä ja puuhata pieniä juttuja - kutoa lisää, lukea yöpöydän virkaa tekevällä pahvilaatikolla lojuva romaani- ja aikakauslehtipino läpi, katsoa hyviä sarjoja ja elokuvia, laittaa hyvää ruokaa...

Tämmöisen näpersin kokoon loman aikana. Olen erityisen ylpeä tupsusta. Ja siitä että osasin, vaikken ole kutonut mitään varmaan kymmeneen vuoteen!

Valitettavasti vain loman jälkeen alkaa aina arki. Tiistaina olin aika lähellä itkua illalla seitsemän aikaan kun olin vihdoin kotiutunut yliopistolta ja yritin yhtäaikaa laittaa ruokaa, pelastaa mitä pelastettavissa oli matkalaukkuun vuotaneen kasvovoidepurkin jäljiltä, järjestää kämppää sen verran siistiksi että pystyisin lukemaan tenttiin ja mietin vielä että miksi olen taas järjestänyt itseni tilanteeseen, jossa joudun marraskuun märässä ja pimeässä yöpymään viikonlopun ulkona. Onneksi löysin kuitenkin laukusta Ranskasta ostetun valosarjan (en suostu kutsumaan niitä jouluvaloiksi, koska aion pitää valojani ikkunassa tasan niin kauan kuin tätä pimeää kautta kestää). Tunnelma kohosi huomattavasti.

Jouluun on enää seitsemän viikkoa :)

Chatouillements

Lomalla on aika kivaa olla. Monsieur'ta oli ollut jo ihan liian kova ikävä, mutta hämmästyksekseni huomasin, että olin huomaamattani ikävöinyt myös Ranskaa. Tuntuu kivalta kuulla ihmisten puhuvan ranskaa ympärillä, ja nautin ihan suunnattomasti ruokakaupassa käymisestä - syömisestä nyt puhumattakaan (joitain poikkeuksia lukuunottamatta... tämän päivän lounas artisokkineen ja maksamöykkyineen oli aika koettelemus, mutta raahasin sen jälkeen monsieur'n kaupungille teelle ja leivokselle :)). Lakkoilu ei täällä näy hirveästi arjessa, paitsi bensa-asemilla, joille on pitkät jonot, mutta keskustelua se kyllä herättää sitäkin enemmän. Naurattaa vain, näin ulkopuolisena, miten pöhkön itsepäistä kansaa tämä on... Barrikadeille on päästävä vähimmästäkin syystä, vaikkei mitään yleistä yksimielisyyttä olekaan siitä, miksi tätäkin reformia vastustetaan.

Mä annan politiikan olla ja nautin kauniista päivistä, herkuista ja laatuajasta monsieur'n kanssa täysin rinnoin!

Matka Turusta Grenobleen kävi hiukan isompien kylien, kuten Helsingin, Pariisin ja Geneven kautta. Saatte arvata mikä edellä mainituista on kuvassa...

03 - A photo of your cellphone

Jatkoa sarjaan "tunnen itseni hiukan tyhmäksi tätä tehdessäni"! Valitan kuvien huonoa laatua, mun antiikkinen kamerani ei ole tehty lähiotoksia varten :)

02 - What’s in your bag?

Satuin ehkä valitsemaan hiukan epänormipäivän laukkuni sisällön esittelylle, mutta normipäivänä laukun pakkaus käy sellaisessa hujauksessa, etten ehdi kauheasti miettiä että jos vaikka bloggaisin tästä... Tavallisimmin laukussa on vähintäänkin kotiavain, lompakko (sisältää erinäisen määrän tarpeellisia ja tarpeettomia kortteja ja hyvässä lykyssä myös hiukan rahaa) sekä puhelin, yleensä myös kalenteri, äitiltä peritty The Body Shopin penaali sekä sekalaisia papereita, joskus jopa kansiossa. Tykkään kuljettaa mahdollisimman pientä laukkua, mutta viime aikoina olen joutunut jälleen turvautumaan reppuun, kun parhaina päivinä kannan kansion, muutaman kirjan ja edellä mainitun tilpehöörin lisäksi myös eväitä ja jumppakamoja.

Tänään pakkaan kuitenkin kunnon partiolaisen tapaan tavarani rinkkaan, jonka sain joskus kymppivuotiaana ekaa metsäretkeä varten, ja toiseen aidon partiolaisen must-asusteeseen eli Haglöfsin Tight-reppuun, jonka taas ostin kolme vuotta sitten Explorer Belt-reissua varten. Laukkuihin aion (tässä illan vielä edetessä) panna:

Kaikkea sitä ihminen tekeekin :) Toivottavasti jollekin oli iloa tästä katsauksesta.

Sain noin tunti sitten yhden pitkään kestäneen käännösprojektin valmiiksi. Se oli vika homma, joka piti hoitaa yliopistoa varten ennen lomaa, JEEEEEEE! Tai no, huomenna pitää muistaa ilmoittautua tenttiin, kun se ei onnistunutkaan netissä, mutta tähän hommaan vaaditaan lähinnä ulkoluku- sekä kirjoitustaitoa, joten enköhän selviä siitä rasittamatta itseäni liikaa.

Hassua, että eka periodi on jo ohi. Neljännes tästä vuodesta... Seitsemän viikon päästä on jo joululoma ja Ranskasta palattuani voin jo melkein ruveta kuuntelemaan joulumusiikkia ja suunnittelemaan tämän vuoden piparitaloa! Joulua edeltäviin viikkoihin kuuluu kylläkin myös mm. pari tenttiä, palautettavia ryhmätöitä, esseitä, oppimispäiväkirjoja ja toivottavasti myös ihan palkkatöitä, joten taidanpa nyt vielä keskittyä intoilemaan ensi viikon lomasta. Tykkään toki opinnoistani, ja eka periodi sujui yllättävän kivuttomasti, mutta tykkään myös kovasti lomista!

Jos Ranskassa lakkoilevat bensiininjalostamot eivät estä mun lentosuunnitelmia, jo kahden päivän päästä olen monsieur'n luona nauttimassa sivistyneistä keski-eurooppalaisista lämpötiloista (tänään iltapäivällä Turussa mitattiin päätä huimaavat +2,8 astetta!), leipomoiden tuoreista tuotteista ja monien kivojen ihmisten seurasta. Tapaan yhden parhaista vaihtokavereistanikin, koska osutaan Grenobleen yhtä aikaa! Onnellista.

01 - A photo of you, taken today and the outfit you wore today

Lupaava alku projektille... Asunnon ainoa kokovartalopeili (sinänsä jo edistyksellistä että asun sellaisen kanssa samassa taloudessa, ja kiitos tästä kuuluu täysin Annalle) sijaitsee eteisessä, jonka valo on tosi himmeä, siksi siis esittelen asuni lisäksi myös vessan sisustusta. Olisin tietty voinut myös odottaa, että Anna palaa luennolta (ja kahvilta ja jumpasta, hmm), mutta halusin vaihtaa pyjaman housut päälle niin pian kuin mahdollista. Ja hups, nyt se tulikin kotiin! (luento on kuulemma peruttu). Meni jo!

Valitsin tänään aamulla, niin kuin niin monena muuna sadeaamuna hameen, koska oon todennut sen paljon mukavammaksi kuivateltavaksi kuin farkut. Farkkuhame on ostettu Ranskasta, Camaieusta, jos en ihan väärin muista, toppi on joku parin taalan hellehätäostos Jenkeistä, neuletakki Rauman Seppälän aletangosta, leggingsit Frankfurtin Accesorizen alesta ja villapolvisukat (tämän(kin) syksyn ehdoton hitti pukeutumisessani) Marimekon.

Kyllä mä omistan ihan tylsästi Turun ja Tampereen Hennesistä haalittuja tusinavaatteita, tänään ei vain sattunut yhtään päälle. Ylipäätään en oo viime aikoina shoppaillut yhtään, rahatilanteesta lähinnä johtuen, joten oon etsinyt uutuudenviehätystä vaatevalintoihini kaivelemalla kaapin perukoilta juttuja, joita ei oo tullut käytettyä hetkeen - ja niistä suuri osa on ostettu Amerikassa...

Okei, the rant is over. Taidan lopettaa muotibloggarin uran näin lyhyeen, en oikein jaksa inspiroitua omien vaatteiden miettimisestä muuta kuin ostos-, pukeutumis- tai valokuvaustilanteessa!

Lista

Pihistin Hannalta tämmösen listan :) Huijasin, kun sanoin viime merkinnässä, että mun arkeni on hektistä ja kiireistä. Puolet opettajista on kaatunut petiin potemaan syysflunssaa, joten mulla on paaaaaljon aikaa tehdä kaikki koulujutut valmiiks ennen Ranskaan lähtöä katsoa Gilmoren tyttöjä, nysvätä koneella ja toteuttaa itseäni keittiössä...ja ilahduttaa rakkaita lukijoitani elämäni kiehtovilla yksityiskohdilla!

Oletan että tätä juttua olisi tarkoitus kirjoittaa päivittäin, mutta mulla ei välttämättä ihan riitä aika saatika että muistaisin joka päivä. En varmaan myöskään mee ensi viikolla Maximen vanhempien jääkaapin sisältöä valokuvailemaan (vaikka se mielenkiintoista olisikin :D)... Mutta lupaan että ainakin 3-4 laitan joka viikko :)  

01 - A photo of you, taken today and the outfit you wore today.
02 - What’s in your bag?
03 - A photo of your cellphone.
04 - “A day in the life”, photographs taken throughout your day.
05 - A photograph of yourself two years ago.
06 - A photograph of yourself without makeup.
07 - A photo of yourself, not taken by you.
08 - A photo of someone you fancy at the moment.
09 - The contents of your fridge, MTV Cribs style.
10 - Your dream wedding.
11 - A photo of the item you last purchased.
12 - Your favourite movie.
13 - What you want more than anything right now.
14 - Your current wishlist.
15 - Something you regret.
16 - The most beautiful picture of your best friend.
17 - A TV show you’re currently addicted to.
18 - A photo of your house/apartment.
19 - A photo of your handwriting.
20 - A band/artist not many people know of, but you think should.
21 - A photograph of the part of you that you dislike the most.
22 - A photograph of the part of you that you like the most.
23 - The next plan you have coming up that you’re really excited for.
24 - A song to match your mood.
25 - A photograph of the town you live in.
26 - A celebrity you don’t like, and why.
27 - A photo of your faviourite item of clothing.
28 - A cartoon caracter that you´d love to meet in real life.
29 - What’s in your make-up bag?
30 - A photograph of youself taken today + three good things that have happened in the past 30 days.

Dolce far niente

Kämppis lähti Tallinnaan viikonlopuksi ja jätti mut tänne ihan yksin. Olen saanut yli kaksi vuorokautta kaikessa rauhassa noudattaa neuroottista järjestelmällisyyttä kaikissa asioissa, joissa se musta tuntuu sopivalta, soittaa huonoa musiikkia (en tiedä, miten muuten luonnehtisin musiikkia, joka oikeastaan useimmiten ärsyttää mutta jota on silti välillä vähän puolisalaa kuunneltava... sarjaan kuuluu mm. Celine Dionia ja Bryan Adamsia), aloittaa keittiökolistelun heti herättyäni ja kulkea säädyttömästi pukeutuneena ympäri kämppää. Mutta pieni seinähulluus tässä uhkaisi, ellen pian taas saisi seuraa ja huomenna palaisi ruotuun ja yliopistolle. Viihdyn kyllä yksin, mutta mielellään vain rajattuja aikoja. On silti ihan kiva huomata, etten kokonaan ole menettänyt taitoa, koska saan näistä hetkistä niin paljon irti.

Aavistin jo joskus kaksi viikkoa sitten että tulen tarvitsemaan tällaisen viikonlopun kaiken hulinan keskellä, enkä lähtenytkään Tampereelle niin kuin tavallisesti, jos sattumalta jonain viikonloppuna ei ole mitään, mikä erityisesti pakottaa mut jäämään tänne (eli yleensä korkeintaan kerran kuukaudessa). Olen katsonut hyviä elokuvia ja lempisarjaani dvd:ltä, laittanut ruokaa, juonut viiniä lounaalla, ostanut japanilaisia kahvikuppeja kirpputorilta ja opiskellut unkaria niin että se on tullut uniinkin. Olo on fyysisesti rennompi kuin aikoihin, ja mielikin tuntuu levollisemmalta, kun se on saanut hetken lähennellä koomanomaista tilaa ja järjestäytyä.

Tämmöistä pitäisi olla useamminkin, ilman erillistä järjestelyä. Tämmöistä ihan tavallista, että on vaan ja juo kahvia tosi sievästä ruusukupista ja laittaa dvd:n pauselle siksi aikaa että hakee lisää omenapiirakkaa. Kodin tunnusta puuttuu vain koira kuorsaamasta sängyltä... Kai tämä on vain taas mun strömsö-elämän kaipuutani, vaikka tiedän nauttivani vähintään yhtä paljon kaoottisesta arjestani.

Fáradt vagyok...

Tätä vähän väsyttäis. Mut tää vaan silti menis joka aamu kahdeksaks yliopistolle, ja jos luento on peruttu ni sit tää ei meniskään kotiin jatkaan uniaan vaan istuis vaikka väkisin kirjastolla selaamassa silmät ristissä aineistoa esseeseen, jonka palautus on vasta joskus tammikuussa...


Semmosta kuuluu tällä kertaa. Seuraavaks riennän venäjän tandem-ryhmän tapaamiseen, sieltä jumppaan ja sen jälkeen (kauhistus!) tuun kotiin ja pysyn täällä koko illan. Ehkä teen vähän koulujuttuja, luen jotain kivaa kirjaa, puhun monsieur'n kanssa skypessä... ja käyn tosi aikaisin nukkumaan. Ah, viikonloppu!

Aurinkoa ikävä

Bileet on vasta tulossa, ja mua väsyttää jo nyt. Alanko tulla vanhaksi? Sinänsä myös pimeys jaksaa yllättää mut joka ilta - että jo seitsemältä on kuin keskiyöllä! Tosi ahdistavaa. Miten olin muka voinut unohtaa, enhän mä ollut kuin vuoden pois, ja sen vuoden nimenomaan taivastelin sitä, miten Ranskassa ei missään vaiheessa tullut kauhean masentavan epätoivoisen pimeää. Ehdin kai kuitenkin romantisoida pimeydenkin semmoiseksi mukavaksi kodikkaaksi kynttilöiden poltteluksi ja suklaan syömiseksi. Mitäs sitten kun illalla pitääkin vielä jaksaa lähteä ulos, käydä jumpassa, kaupassa, bileissä, tai edes kirjoittaa vaikka koulutöitä seiskan jälkeen illalla? Itselläni unihormonin eritys on niin tehokasta, että heti pimeän laskettua alkaa ramaista...

Kävin katsomassa siskon kanssa Eat Pray Loven elokuvissa, ja tuli juuri sellainen olo, että miksen tee noin. Miksen vaan valitse paikkaa, jonne lähtisin, missä viihtyisin niin hyvin että vihdoin voisi olla sellainen olo että on siellä missä pitää, eikä vain jossain vähän väliaikaisesti... (sinänsä en koe olevani vielä niin vanha että olisi pakko löytää, mutta aina silti vähän kyttään matkoilla fiilistä paikasta. että olisiko juuri siellä niin paljon viehätysvoimaa, että voisin jäädä ja olla. vielä ei ole löytynyt.) Kaikkialla on tietty sekä hyviä että huonoja puolia, ja varmaan aina jossain vaiheessa miettisin että mitä hittoa oikein luuhaan täällä toisella puolen maailmaa, kun yhtä hyvin voisin olla kotonakin. Ongelma on vain se, etten tunne ihan täysin olevani kotonani missään... Olen liian levoton. Ja utelias.

Syksy

Kävinpä taas toteamassa, etten ole luotu aerobikkaamaan. Ei sen pitäisi enää olla mikään yllätys, mutta joka kerta masennun yhtä kovasti, kun tunnen olevani niin huono. Ehkä pudotus maan pinnalle oli ihan odotettavissa, kun viime päivinä kaikki on sujunut niin sairaan helposti ja miellyttävästi - tai ainakin olo on ollut hirveän reipas, lähes maaninen. Onneksi en ole äitini tapainen pessimisti, joka hyvinäkin hetkinä lähinnä kyttää että mistä se alamäki alkaa (eihän näin kivaa voi ja saa kellään olla kauhean kauaa!), vaan osaan ihan nauttia kun menee hyvin. Joskus sitten vaan täytyy jaksaa sitä, että ei osaa jumpata (voi kyynel) eikä sämpylätaikinakaan nouse... Oon ihan varma että syy on kuivahiivassa, koska se ei nostata myöskään limpputaikinaa, ainakaan mun leipomana. Höh.

 

Sain kuitenkin vihdoin kuvia ladattua bloggeriin, jes! En oo täysin epäkelpo. Kuljin viime viikolla ahkerasti kamera kädessä ikuistamassa ihanan kaunista syksyä väreineen. Rrrrrakastan auringonpaistetta, ja yritin nyt imeä sitä itseeni mahdollisimman paljon, varastoon talven varalle nääs. Luotettavan lähteen (äitin, joka oli kuullut tämän vielä luotettavammasta lähteestä eli martoilta) mukaan lehdet putoaa tämän viikon jälkeen, joten nyt on todellakin viimeiset hetket ihastella kivan värisiä lehtiä.

 

Elämässä on sentään nimpalkauhiast  kaikkea kivaa just nyt! Perhejuhlia (viikonloppuna oli koossa 80-vee mummua juhlimassa kaikki viisi lasta puolisoineen, 11 lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta ja karjalaiseen tapaan tunnelma korkealla jo lounasaikaan), innostavia projekteja (vaikka juuri jostain luinkin että sana projekti tappaa innostuksen ja luovuudeen ajaa ihmisen loppuunpalamisen partaalle.. itsessäni ei vielä ole kyseisiä oireita havaittavissa joten menköön), partiota, kavereita, kämppis... Ja juuri tällä hetkellä punaviiniä vauhdittamaan illan käännösurakkaa!

Tulen kanssasi kylpyyn...

 

Kävin eilen konsertissa. Pitäisi selkeästi käydä useammin, niin mainio kokemus oli. Tutut esiintyjät, ontuvat spiikit, esiintyjä joka unohti tulla lavalle, tai saapui sinne (lähes) alasti kylpyammeessa... Tunnelma oli vähän eri kuin useimmissa konserteissa joissa olen käynyt, mutta varsinaiset musiikkiesitykset saivat kyllä kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä. Vielä vaan jaksaa tulla haikea olo, kun tajuaa etten itse vaan osaa, lähellekään niin hyvin. Laulan kyllä, mutten ehdottomasti yksin (tai edes kvartetissa, joita eilen lavalla siis nähtiin). Mutta aina voi silti mennä katsomaan ja kuulemaan kun toiset osaa, ja nauttia siitä!

Jatkoille piti mennä vain hetkeksi (olo oli parin melko syömättömän päivän jälkeen heikko), mutta kotiuduin vasta kahdelta. Kaikki huonot olot sun muut unohtui siellä laulun raikaessa, tanssin pyörteissä (sain melko rivakkaotteisen valssikavaljeerin) ja viiniä siemaillessa hyvässä seurassa. Tätä lisää!

p.s. haluaisin teknisen tuen blogilleni, vapaaehtoiset ilmoittautukoon kommenttiboksiin ;) oon nyt koko aamun yrittänyt keksiä miten voisin nopeuttaa hi-i-i-itaasti latautuvaa blogiani, mutta ei ihan nämä kaikki gadgetit tai edes kuvien pienentämiset aukea humanisti-reppanalle...

Tylsyyksien tylsyys

Eilistä lukuunottamatta olen viettänyt melko tylsän mälsän ankean viikon. Maanantain kulutin luentojen lisäksi niska vinossa kenottaen koneen ääressä kymmeneen asti illalla (kenottamisen syynä oli luettava artikkeli jonka opettaja oli ystävällisesti skannannut pystysuunnassa). Siinä vaiheessa, kun silmiä ja niskaa särki, enkä enää tuntenut itseäni kykeneväksi muodostamaan järjellistä lausetta, totesin että on kai aika mennä nukkumaan... Tiistai-aamu koitti silti aivan liian aikaisin, enkä oikein kunnolla ehtinyt herätä niiden kahdeksan tunnin aikana, jotka vietin yliopistolla. Kotona kaaduin siis sängylle ja nukahdin saman tien uudestaan.

Ehdin jo harmitella herätessäni kaikkia niitä koulutöitä jotka olin suunnitellut tässä välissä tekeväni, mutta onneksi Anna tosiaan oli paistanut hyvää kasvispiirakkaa. Sain vatsan täyteen ja mieliala kohosi monta astetta. Lähdin intoa puhkuen ulos sateeseen suuntana partiokokous ja illanvietto opiskelulavereiden kanssa. Olin jo pahasti myöhässä, joten lähdin pihasta aika vauhdilla liikenteeseen. Vauhti tyssäsi heti ekaan ylämäkeen, jossa osuin sataa ja tuhatta alas mäkeä kaahavan pojan pyörän kulkureitille ja lennettiin kumpikin kaaressa katuun. Tai no kaaressa ja kaaressa, itse taisin lähinnä kopsahtaa suorilta kyljelle ja sain siinä rytäkässä mojovan iskun pyörän ohjaustangosta leukaluuhun. Pojan vammoista en osaa sanoa, se kun oli jo pystyssä kun mä vasta taivastelin katutasolla asiain tilaa. Pomppasin itsekin sitten reippaasti ylös, ilmoitin tyypille että kaikki ok, hampaat tukevasti kiinni paikoillaan ja muutenkin ihan ehjä olo. Se paikkaili vähän mun pyörää, joka olikin kärsinyt pahempia fyysisiä vammoja kuin minä itse, ja jatkettiin sitten kumpikin omaan suuntaamme.

Pääsin parisenkymmentä metriä eteenpäin kovasti kolisevalla ja helisevällä menopelilläni, jonka ohjaustanko oli vasemmalta puolelta vääntynyt täysin käyttökelvottomaksi, ennen kuin jouduin pysähtymään. Tärisin niin ettei ajosta tullut mitään ja paniikissa kävin päässäni läpi kaikki skenaariot, mitä olisi voinut tapahtua. Miksen mä ole vieläkään hankkinut kypärää? Onkohan mulla aivotärähdys? Onneksi leukaluu on ihmisen vahvin luu, kai. Kaikkea tällaista sekavassa mielessäni risteili. Päässä jomotti ikävästi, itkin aivan hillitsemättömästi voimatta edes kunnolla hengittää. Sain sentään soitettua kaverille etten pääsekään tulemaan, ja talutin sitten pyörän kotiin (onneksi en ollut kaukana).

Kotiin päästyäni soitin itkuisen paniikkipuhelun äitille, joka tyynen rauhallisesti ohjeisti mut rauhoittumaan, ottamaan särkylääkkeen ja käymään kuumassa suihkussa. Tein työtä käskettyä, ja keitin vielä teetä itselleni vaikka olo olikin sellainen, etten voi mitään niellä oksentamatta sitä samantien ulos... Katsoin Annan kanssa telkkaria ja höpötin varmaan paljon sekavia niin kuin aina teen mieleni järkkyessä. Tunnin lämmittelyn ja rauhoittumisen jälkeen oli kuitenkin parempi olo. Harkitsin hetken yrittäväni kuroa kiinni tekemättömiä koulutöitä, mutta päätin kuitenkin mieluummin nukkua kunnon yöunet.

Keskiviikko kului siis jännittäessä lähteekö oksennus lentämään (luin tässä hiljattain että niin voi käydä vielä seuraavanakin päivänä tällin saamisesta jos kyseessä on aivotärähdys), mutta onneksi olo alkoi iltaa kohti normalisoitua. En kuitenkaan uskaltanut lähteä jumppaan pomppimaan kipeällä päällä ja samantien tuumin sitten ettei unkarin kieli-iltakaan oikein innosta. Jäin siis kolmatta iltaa peräkkäin kotiin, vaikka mun alkuviikko onkin yleensä aika hektinen. Tuli jotenkin tyhmä olo, kun minä vaan täällä kotona istua möllötän enkä edes tee mitään rakentavaa (ei kai tarvitse edes mainita ettei norjan oppimispäiväkirja tai käännöskurssin projekti edenneet nimeksikään). Mutta saa kai välillä ollakin vaan, kaksi ekaa viikkoa olen painanut eteenpäin pysähtymättä ja ilmeisesti pientä päätä on alkanut väsyttää...

Kuten sanottu, eilinen muodostaa poikkeuksen tämän viikon vastoinkäymisiin ja yleisen saamattomuuden tilaan. Kotiuduin puolen päivän aikaan aamun ainoalta luennolta ja sain iltapäivän tuotteliaina tunteina vihdoin päkistettyä pari merkintää oppimispäiväkirjaan valmiiksi. Neljältä lähdin Annan kanssa pallojumppaan, missä taivasteltiin ohjaajan härskejä juttuja ja (ainakin omalla kohdallani) olemattomia sisäreiden lihaksia... Kotona keskustelin varmaan vartin isin kanssa puhelimessa kun se varasi mun syntymäpäivälahjaa netistä. Viiden viikon päästä on suuntana jälleen Ranskanmaa, jihuu!

Seitsemän aikaan jätin Anna tuskastelemaan illan asuvalintansa kanssa ja lähdin Åbo Akademilla järjestettyyn ilmaiseen ranskalaisen elokuvan näytökseen. Sieltä jatkoin matkaa Annan ja sen opiskelukavereiden (tai no tyhmää sanoa noin kun kaikki luetaan samaa ainetta... vuosikurssilaisten?)  kanssa etkoilemaan, missä sitten viinin virratessa innostuttiin tanssahtelemaan zorbasta, varmasti alakerran naapurien suureksi iloksi... Matka jatkui Klubille Fiesta Latinaan, jonka olin mielessäni nostalgisoinut Turun Parhaiksi Bileiksi ikinä. Silloin, ööh, neljä (?) vuotta sitten siellä olikin aika mahtavaa, mutta tällä kertaa, vaikka tanssinkin itseni läkähdyksiin, syy hikiseen oloon oli pikemminkin väentungos kuin hyvä musiikki.

Neljän maissa painoin pääni tyynyyn, ja taisin herätä ihan täsmälleen samasta asennosta kuusi tuntia myöhemmin. Eipä ihmekään, ettei olo ollut ihan maailman virkein... Tämän lisäksi en ole koko päivänä pystynyt pitämään sisälläni yhtään ateriaa (laitan tämän ihan jonkin muun kuin eilen HYVIN niukasti nauttimani alkoholin piikkiin), ja nyt vietän ensimmäistä yksinäistä iltaani sitten...Frankfurtin. Voihan mälsä.

Onneksi on olemassa kämppiksiä, jotka laittaa vihannespiirakkaa ja kutsuu syömään tällaisina päivinä kun takana on onnettoman pituiset yöunet, liikaa koulutöitä ja sateessa pyöräilyä, ja olo on niin kertakaikkisen veltto, etten varmaan edes jaksaisi sulattaa pakastimesta viimeistä annosta monsieur'n lasagnea! Eipä mulla muuta tällä kertaa...

Selvisin hengissä sukulaisista

Kuulin viime yönä murhamiesten askeleita pihalta. Olin sukulaisvierailulla Pohjois-Savossa, eikä illalla uni tahtonut tulla silmään. Ulkona oli nääs liian pimeää! Ei katulamppujen kajoa, joka luo sälekaihtimen raidallisen kuvion seinälle. Eikä kuulunut mitään tavanomaisista yöäänistä, kuten viereisen Siwan maitorekkojen hurruutusta, naapurien öisiä askelia tai ohiajavien autojen pörinää. Ensin nautin olotilasta, oli mukavan rauhoittavaa maata pimeässä voimatta tehdä mitään - normitilanteessa olisin "hyödyntänyt" unettomuuden lukemalla tai kirjoittamalla päiväkirjaa, mutta nyt vieressäni kuorsasi pikkusisko jota tunnetusti ei parane herättää kesken unien... Mietin siis syntyjä syviä, pohdin tulevaisuuttani ja opintojeni mielekkyyttä ja kaipasin vähän monsieur'ta. Tällaiset hetket olemme havainneet parhaita loputtoman pitkiin keskusteluihin.

Ulkona alkoi sataa ja tuulla, ja huvimajan tuulikello helisi. Tässä kohtaa tunsin lähinnä miellyttäviä kauhuväristyksiä, sellaisia "hehheh, tämähän on kuin kauhuelokuvasta, luodaan pelottavaa tunnelmaa näennäisen viattomalla äänitehosteella". Sitten melkein heti perään joku kirkaisi, ihan lyhyesti mutta sitäkin vertahyytävämmin, ja mä jähmetyin petiini. Hyvä kun uskalsin hengittää, niin paljon säikähdin. Mielikuvitus alkoi laukata ja totta kai ensin mieleen tulivat ne kaikkein epätodennäköisimmat vaihtoehdot, kuten vaikka kaupungilla riehuva kirvesmurhaaja. (Näin päivänvalossa ajateltuna ymmärrän kyllä teoriani eräät aukot, niin kuin vaikka sen että kirveellä täytyy lyödä tosi kovaa ja tarkasti jos haluaa hiljentää uhrinsa niinkin nopeasti, mutta kylmä kauhu jotenkin jähmetti aivoni yöllä...) Aloin kuulla talon ympäriltä epämääräistä rapinaa, joka ihan varmasti johtui siitä että kyseinen konna etsi jo uutta uhria suojattomasta omakotitalosta (täysin holtittomia nämä maalaiset, jättävät ovet yöksi auki!), ja naputusta ikkunasta, vaikka sen kyllä huomasinkin lopulta kuuluvan meidän huterahkosta vuodesohvasta. En uskaltanut hievahtaakaan varmaan varttiin, koska pelkäsin tyypin näkevän mut ikkunasta ja hyökkäävän kimppuun. Muuten olisin varmasti kipittänyt nolosti herättämään äitin ja isin ja erityisesti koiran, joka on tosin ystävällinen hölmö mutta sentään kokonsa puolesta melko kunnioitustaherättävä...

Jossain vaiheessa olin kai kuitenkin nukahtanut, sillä seitsemän aikaan heräsin erittäin erittäin huonosti levänneenä toisen serkkuni nälkäisiin karjahduksiin. Sain hyppyleipä-aamiaisen äärellä sitten kuulla että naapurustossa oli joku viettänyt kotibileitä yömyöhään...

Au revoir

Monsieur pakkaa. Minä paistan leipää ja itkeskelen. Nyt se jo lähtee... Huoneessa on huomenna tyhjää, kun joudunkin yksin tuijottelemaan seiniä. Ehkä avaan ihan telkkarin tai ryhdyn hurjaksi ja teen parit koulujutut valmiiksi, etuajassa. Jouluun tuntuu olevan ikuisuus.

Yliopisto-opinnotkaan eivät toistaiseksi tarjoa suuria haasteita, että saisin päivät kulumaan. Luentopäiväkirjat hoituvat rutiinilla, tentittäviä kursseja välttelen, koska tiedä projektiluonteisten kurssien sopivan mulle paremmin ja olevan myös antoisampia. Haalin itselleni ohjelmaa, ylimääräisiä kursseja, yliopistoliikuntaa, kieli-iltoja... Yksinäiset mähötysillat pelottavat.

Kai jutut selkeytyvät tulevina viikkoina, mitä jaksaa ja mitä ei. Mikä on oikeasti kiinnostavaa. Muistan että mulla on myös kivoja kavereita, ja perhe jonka luokse hurauttaa kahdessa tunnissa junalla jos rupeaa paljon ahdistamaan. Mutta sitä ennen on saatava vähän itkeä ja syödä suklaasuukkoja...

Sunnuntai

Aika mainio päivä. Eilinen meni munien pitelemiseksi, niin kuin eräs entinen työkaveri varmaan kuvailisi. Pääsin ulos asunnosta ensimmäisen kerran seitsemältä illalla, kun huomattiin että aamulla varattu saunavuoro olikin perjantaille ja samalle illalle oli enää yhdeksän vuoro. Sattuuhan sitä... Raitis tuuli tuntuikin yllättävän hyvältä eikä aurinkokaan (ai mikä se on?) niin kauheasti sattunut silmiin!

Mutta takaisin siis tähän mainoon sunnuntaihin. Aamusta heti päätettiin lähteä ulos, olihan se eilen niin virkistävä kokemus. Suunnattiin kirjastoon lukemaan päivän lehdet, olo oli heti huomattavan kulturelli ja sivistynyt. Seuraava etappi, kahvila, ei enää ollutkaan niin sivistynyt. Tai siis kahvila itsessään varmaan oli, muttei meidän kahden toiminta... Viereiseen pöytään jääneet herkullisen näköiset (ja herrrrrkullisiksi todistetut!) kakunpalat katosivat nopeasti kahteen herkunnälkäiseen suuhun heti kun muiden kahvittelijoiden katseet välttivät. Päivän hyvä työ tehty, pelastettiin paljon hyviä raaka-aineita ja vaivannäköä päätymästä roskiin!

Parin tunnin tuulisessa ja kosteahkonharmaassa Turussa kävellen ja pyöräillen palloilu sai vatsat kurnimaan kakkutankkauksesta huolimatta, ja päädyttiin maistelemaan tapaksia espanjalaisravintolaan. Vatsat pullollaan ilmakuivattua kinkkua, oliiveja, chorizoa, katkarapuja ja muita namipaloja kömmittiin vihdoin iltapäiväunille kotona. Kämppis oli jo ehtinyt hätääntyä, kun me kaksi vakiohuonekalua olimme kadonneet (siis hei, kyl mekin sentään joskus poistutaan kämpästä!). Hätäännyksen aihe taisi kuitenkin olla se, että meidän kengät olivat nököttäneet kiltisti koko päivän eteisessä omistajieen seikkailuista tietämättöminä. Me kun oltiin kaivettu ihan pyhäkengät jalkaan kaapin perältä! Kun kerran viikossa ulos lähdetään ni se tehdään sitten tyylillä...

Illalla jysäyttelin vielä yliopiston liikuntasalin lattiaa capoeira-kärrynpyörien merkeissä, ja hyvä fiilis huipentui kahteen perättäiseen monsieur'n rökittämiseen junapelissä!

Vain elämää

Hyi miten laiminlyön blogiani! Joka päivä mieleen nousee aiheita, joista voisin kirjoittaa, mutta ihan toinen juttu on sitten se istunko alas pöydän ääreen (tai nojatuolin uumeniin niin kuin nyt) ja kirjoitanko ne... Ainakin fiilis on ihan eri kuin viikko sitten. Rutiini on taas löytynyt, elämä tuntuu mielekkäältä ja netti toimii. Tai toimii ja toimii, äsken opiskelukaverin informaatioteknologiaa (tai jotain muuta hienon kuuloista juttua) opiskeleva poikakaveri koetti räplätä koneeseen asetukset jotka sallisivat langattoman netin käytön, onnistumatta. Pitää kai vastaisuudessakin tyytyä mokkulaan.

Huoneessa tosin on edelleen täysin mustalaisleiritunnelma, niin kuin monsieur mulle huomautti muuton jälkeisenä päivänä. Se kurkisti kämppiksen huoneen ovelta sisään ja sanoi mulle että täällä jopa näyttää oikealta asunnolta... Rakastan kuitenkin erityisesti kirppikseltä raahattua ruohonvihreää mininojatuoliani, jossa saa kunnon rappiohumanistitunnelman siemailemalla punaviiniä tuolin sävyyn sopivasta kokislasista norjan tehtävien lomassa. Eikä patjayöpyminenkään vielä ole tuntunut erityisen raskaalta.

Eilen juuri totesin monsieur'lle unenpöpperöisenä että tykkään elämästäni tällä hetkellä oikein todella paljon. Tietty jumpan jälkeinen endorfiiniryöppy saattoi lisätä muutaman asteen yleistä tyytyväisyyden tunnetta, mutta kyllä mulla taitaa oikeastikin olla asiat aika kohdillaan. Musta on ihanaa tulla kotiin, kun koskaan ei ole monsieur'n ja kämppiksen kanssa yksinäinen olo, yliopisto tuntuu taas mielekkäältä ja elämässä on jälleen suunta.

No, tärkeimpänä kai tällä hetkellä on se että pääsen taas tänne ulisemaan päällimmäiset angstini ettei monsieur'n tarvitse olla sijaiskärsijänä mun eksistentialististen kriisieni purkautuessa!

Pyörällä päästä

Muutto takana. Olo on krapulainen, täysin riippumatta nautitun (tai nauttimattoman) alkoholin määrästä. Luulen että se johtuu liian pehmeästä, joka liikkeestä vellovasta patjasta. Tai ehkä jääkaapin äänistä, tai ihan tutusta herätyskellon raksutuksesta, joka kuitenkin ensimmäisenä yönä kuului korviini tip-tip-tippuvana hanana.

Asunto tuntuu kuitenkin kodikkaalta, heti alusta asti. Viis siitä, että jouduin vetämään kymmenen metriä antennijohtoa voidakseni katsoa telkkaria. Tai käärimään pesukoneen pakkausmuoviin vesivahinkojen välttämiseksi. Tai teippaamaan jääkaapin oven kiinni tai keittämään kahvit oman huoneen lattialla kun keittiön ainoa pistoke on sökönä. Ei se haittaa, kun hyllyissä on iloiset oranssit hyllypaperit ja keittiössä oikea pöytä, huoneissa turvallinen vanhan kerrostalon tuoksu!

Paljon vaikeampaa on puolestaan orientoituminen paikanvaihdokseen. Toistelen itselleni päivittäin faktoja. Olen nyt täällä. Ainakin seuraavat kaksi vuotta. Opinnot pitää hoitaa loppuun... Pää on kuitenkin jo siirtynyt opintojen suunnittelusta niiden jälkeiseen aikaan, mihin sitten, mitä kaikkia mahdollisuuksia... Lukujärjestys muodostuu täysin hasardilla, vaikka juuri nyt pitäisi jaksaa pohtia mitkä kurssit täytyy suorittaa että valmistuminen ja gradu olisivat seuraavana vuonna mahdollisia. Yhtä aikaa intoilen uusien jännien kurssien, kuten vaikka venäjän alkeiden kanssa, toisaalta taas haluaisin vain saada opintokokonaisuudet kasaan ja paperit käteen. Pääsisi pois...

Yritän keskittyä tähän hetkeen. Siihen että ulkona paistaa aurinko vaikka juuri äsken satoi kaatamalla, ja siihen että vielä ainakin pari viikkoa monsieur on laittamassa mulle iltaruokaa ja pelaamassa yömyöhällä junapeliä.

Sillä välin

Ihmeen sumea olo. Ihan kuin ulkona vallitseva kylmä, harmaa sadesää olisi asettunut asumaan pääni sisälle. Suomi on yhtä aikaa tuttu ja aivan vieras, ihmisten tavat outoja ja silti tunnistan: noinhan itsekin teen. Kaupunki tuntuu liian avaralta ja matalalta. Löysin joitain vanhoja ja uusia paikkoja, kävin Amurin Helmessä ekaa kertaa elämässäni (ja luulen että monsieur sai aivan väärän kuvan suomalaisista kun puhelias karjalaisrouva innostui "keskustelemaan" hänen kanssaan. ai puhutaanko täällä ihan tuntemattomille noin vain? vaikka mikäs minä olen sanomaan mikä on tyypillistä ja mikä ei, ärsyttää paljon itseäkin kun joku ihmettelee miten voin puhua ja nauraa niin paljon vaikka olen suomalainen!). Kahvilassa oli kotoisa olo, kuin sukujuhlissa kun kovaäänisesti nauravat ja höpöttävät tädit valtasivat viereiset pöydät ja istuttiin siinä juomassa Laitilan limonaadia ja syömässä karjalanpiirakkaa.

Olen olotilojen välissä enkä oikein osaa olla. En saa kiinni arjen rytmistä, en tiedä  missä pitäisi olla ja mihin aikaan. Aterioiden välillä on koko ajan nälkä, mutta sinnittelen että oppisin taas syömään "suomeksi". Huone näyttää kaatopaikalta, mutta pakkaamisen ja muuton edistämisen sijaan tongin laatikoista kaikkea jännää roinaa. Joka pitäisi oikeastaan laittaa roskiin tai äitin kirpparikeräykseen. Mutta mähän vain vähän katson... Ja herra isä sentään mulla on paljon tavaraa! Kun on vuoden pärjännyt vain murto-osalla kaikesta tästä, luulisi luopumisen olevan helppoakin, mutta kun oikeastaan kaikki mun tavara on kuitenkin kauhean tarpeellista! Vai mitä sanotte siitä että mulla on (isohko) laatikollinen täynnä keskeneräisiä kosmetiikkapurkkeja. Kyl mä niitä kaikkia käytän, vähän vaihtelevasti vaan...

Päässä pyörii taas paljon sitku-ajatuksia, lähinnä liittyen tähän muuton keskeneräisyyteen. Mutta jos vain päättäisin että juuri nyt voi olla ihan yhtä kivaa, ellei kivempaakin? Vielä ei oo pakko mitään, ja tämä olotila on lähes aina tavoitteenani tavallisen arjen pyörteissä.

Loma

Jo lentokoneen laskeutuessa Montpellierin lentokentälle olo helpottui fyysisesti. Solmu vatsanpohjasta suli ja suu kääntyi melkein väkisin hymyyn. Ihan kuin olisi kotiin saapunut, pystyin taas ymmärtämään, maisemat ympärillä ihan rotvallin reunan muodosta lähtien olivat tuttuja.

Viisi päivää keskellä ei mitään oli parasta mitä tähän kesään mahtui. Eikä mulla sinänsä ole valittamista muutenkaan. Tuolla vain tuntui siltä, että tällaista elämän pitäisi aina olla! Ulkoilmassa aamusta iltaan, iltaisin nukahtaminen kaskaiden siritykseen telttakankaan toisella puolen, hampaiden pesu viiniköynnöksen vierellä, polkupyörällä rantaan, shakkipelejä ajankuluksi, simpukoita vatsan täytteeksi... Teki mieli huutaa monta kertaa päivässä kovaan ääneen DE HÄR E LIVET!

Kotiin

Kahdentoista tunnin päästä olen jo lentokentällä, ihanaa!!! Olen aivan häpeilemättömän iloinen siitä, että pääsen vihdoin lähtemään. Kesä Saksassa oli kokemuksena jännittävä, ehkä jollain tavalla kasvattavakin, mutta en missään vaiheessa ihastunut paikkaan sen kummemmin saatika kotiutunut.

Frankfurtista löytyy sekä vanhaa että uutta, sulassa sovussa (tosin suurin osa edellämainitusta on todellisuudessa viime vuosina sotaa edeltävään oloasuunsa restauroitua uus-vanhaa, mutta tunnelmallista yhtäkaikki). Kaupunki on omalla tavallaan sympaattinen, kun vain tietää minne mennä ja mitä tehdä. Kaikki toimii, joskaan ei ihan kliseisellä saksalaisella täsmällisyydellä, mutta Ranskan junalakkojen, ratikkalakkojen ja yleisen välinpitämättömyyden jälkeen pienet junien myöhästelyt ei tunnu missään. Kaikkialla on silmiinpistävän siistiä, ja metroasemallakin roskat voi lajitella paperiin, muoviin ja sekajätteisiin. Kaupasta saa oikeaa leipää, ja ruoka on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Joka puolella on metsää, puistoa, viheraluetta...

Kaiken tämän ja monen muun jutun puuttuminen Ranskasta pänni siellä ollessani aika ajoin. Silti on usein ikävä takaisin sinne, kaaoksen keskelle. Onhan tämä täkäläinen aivan järjettömän tylsää!

Jos haluan skandinaavista siistiyttä, selkeyttä, toimivuutta, menen Suomeen. Ulkomailla on paljon jännempää, kun asiat ovat toisin, arki ja elämä pientä taistelua. Sitä paitsi kaipaan sitä yhteneväisyyden tunnetta, kun juna-asemalla saattoi sulassa sovussa vaihtaa epäuskoisia tai/ja -toivoisia katseita kanssamatkustajien kanssa siinä kohtaa kun juna oli 10 minuuttia/puoli tuntia/tunnin myöhässä - tai peruttu. Saksalaiset ovat kyllä ulkoisesti kovin ystävällisiä ja kohteliaita, mutta loppujen lopuksi aika vaikeastilähestyttäviä. Juuri päinvastoin kuin ranskalaiset, oman kokemukseni mukaan.

Tietysti kielitaito ja oma ennakkoasenteeni ovat varmasti vaikuttaneet kokemuksiini, mutta silti... Täältä puuttuu se jokin. Täällä en ole kotonani.

Alle 36 tuntia lähtöön

Loma alkoi tänään, enkä oikein tiedä miten päin tässä pitäisi olla. Olen siis ihan niin kuin en oliskaan... Vuokraemäntä sai ihan kyynelet silmiin sen jälkeen kun ilmoitin että olen lähdössä - ei tosin mitenkään haikealla tavalla. Tekisi mieli sanoa oikein rumasti, ja juoda itse läksiäislahjaksi varattu lakkalikööri ja syödä suklaat. Voisi ehkä kuitenkin tulla aika urakka tälle ja huomiselle illalle, sitä paitsi miksi rupeaisin haastamaan riitaa, kun pian kuitenkin pääsen pois täältä. Tulisi vain itselle entistä kurjempi mieli.

Huomenna minä...
...siivoan ja pakkaan.
...tyhjennän jääkaapin.
...kuivaan vaatteet tarvittaessa hiustenkuivaajalla.
...käyn kaupungissa sanomassa hyvästi Frankfurtille sekä yhdelle kaverille joka on luvannut antaa hyvän ja rakastavan kodin parille kirjalleni.
...juon iltakaakaot lempikahvilassani kotikadun päässä.


Sanonpahan vaan että alkaa olla aika lähteä!

Happihyppelyä

Kaksi päivää on satanut ja minä olen istua möllöttänyt sisällä, lukenut toisten blogeja sellaisella intensiivisyydellä että hyvä kun olen muistanut käydä nukkumaan, saatika lähteä töistä kotiin. Tiedätte varmaan tunteen kun lukee niin hyvää romaania ettei sitä malta laskea pois ja lopulta on sellainen olo kuin tuntisi tarinan henkilöt - itsellä alkaa olla vähän sellainen olo monien virtuaalisten "ystävien" kanssa.

Tänään töiden jälkeen oli kuitenkin pakko tuulettaa päätä hiukan. Ensin tosin odottelin nöyrästi ukkosmyräkän loppumista ja kuivattelin kotimatkalla litimäriksi kastuneita farkkujani, mutta puoli yhdeksältä linnut pitivät jo sellaista meteliä että arvelin ulkoilun olevan turvallista. Kävelin yhden poikkikadun yli ja päädyin suoraan metsän ja pellon laitaan. Ja siinä kohtaa alkoi harmittaa aivan älyttömästi ettei kamera tullut tällä(kään) kertaa mukaan!!! (eipä silti että olisin niitä kuvia edelleenkään tänne asti saanut mutta ihan ylipäätään) Niin kaunis maisema edessä aukeni.

Juuri oikein suurella voimalla maahan satanut vesi höyrystyi valkoiseksi usvapilveksi vihreän niityn ylle ja tunnelma oli kuin aikaisin kesäaamuna, kun kukaan muu ei vielä ole hereillä ja auto viilettää Tampereelta kohti Helsinki-Vantaata ja Lomaa... tai niin kuin leffojen unikohtauksissa, epätodellinen (mun unissa harvemmin tosin on sumuista, mistä lie tämäkin visualisointi kaikkiin leffoihin eksynyt). Taivas yllä oli ihan kirkas, melkeinpä ei-minkään-värinen, mutta taivaanrannassa näkyi vielä muutama musta myrskypilvi, joiden taakse aurinko oli piiloutunut ja värjäsi yhden pilven reunaan ohuen-ohuen mutta sitäkin terävärajaisemman kultareunuksen.

Hengittelin syvään kosteaa, hyväntuoksuista ilmaa ja tuli hetkeksi vähän semmoinen pöljä olo. Semmoinen että tekee mieli virnuilla vastaantulijoille, halailla puita ja hyppelehtiä polulla, ihan vain nähdäkseen kuinka korkealle sitä vielä pääsee. Aika korkealle, ja erityisesti pitkälle - testasin parin vesilammikon yli. Olisi siinä varmaan ollut jollekin säntilliselle saksalaiselle lähiöasukille ihmettelemistä kun olisi osunut samaan aikaan polulle: yks blondi posket hehkuen, huivi elegantisti (kröhöm...) kaulaan kietaistuna ja turkoosit avokkaat jalassa hyppelehtimässä vesilätäköiden, mutalutakoiden ja jättietanoiden väleistä!


Vielä yks päivä töitä ja sitten pääsen etsimään mielenterveyttäni omemmille maaperille.

Metsäretkellä

Ei mene taas ihan niin kuin telkkarissa, ei. Ei minulla eikä varsinkaan pomolla joka on tänään ehtinyt jo polttaa lounaansa pohjaan (minkä seurauksena koko kerros löyhkää kärvähtäneiltä pavuilta ja paahtoleivältä) sekä hajottaa tietokoneensa. Omat murheet on astetta arkisemmat... Kameran johto on kaiketi eksynyt matkalaukkuun, joka taas odottelee upeassa pahvikääreessään postiin kantamista, eli kuvia ei ole hetkeen tiedossa. Sääli sääli, sillä seikkailin juuri maanantaina satumetsässäni kameran kanssa, joten materiaalia olisi kerrankin ollut tarjolla!

Metsä on ehkä ainoa asia jota täältä tulen kaipaamaan. Kavereiden lisäksi toki, mutta heistäkin monet ovat jo jatkaneet matkaansa toisiin maihin ja toisille mantereille. Luulisi ettei suomalaisena tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan metsän kaipuussa, mutta olenhan toisaalta ollut melkein vuoden Ranskassa, jossa kaupungeissa kaikki vihreä on puistoa ja metsä suuri kauhistuksen aihe. Monsieur näki täällä käydessään ympäröivässä metsässä jatkuvasti vaanivan uhan, lähes kauhuelokuvamaiset puitteet ja vaatikin mua lupaamaan etten yksin siellä pimeällä seikkaile. Joojoo... Itse en osaa monen monen partiovuoden jäljiltä enää juuri metsää pelätä (vaikka se silloin kymppivuotiaana olikin joka kerta yhtä vatsaavääntävä tunne, kun kyytiautot jättivät meidät pimeään metsänreunaan), olo on puiden keskellä paljon turvallisempi kuin kaupungin öisillä kaduilla, metroasemilla yms.

Tämä minun metsäni täällä on kuitenkin jotain ihan toista kuin perinteinen suomalainen vastineensa. Tämä on todellinen keskieurooppalainen Satumetsä! Polut kulkevat enimmäkseen säntillisessä ruutukaavassa, mutta jo parinsadan metrin jälkeen kaikki sivilisaation äänet katoavat jonnekin tuulen huminan ja lintujenlaulun alle. Ainoastaan Frankfurt Internationaalille saapuvat koneet onnistuvat ilmoittamaan olemassaolostaan etäisellä jymyllä. Tänne aina suuntaavat askeleeni kun pitkän työpäivän jälkeen silmät janoavat vihreää, keuhkot raitista ilmaa ja istumisen jumittamat raajat vetreytystä...

Kuvista saatte sitten ehkä nauttia kun minä ja laukkumme joskus täältä kotiudumme!

***

Pari tuntia myöhemmin: nysse laukku läks! Ei ollu lähelläkään painorajoitusta, joten omistajansa voi vihdoin huokaista helpotuksesta ja toivoa että vatsakin ymmärtäisi ettei tässä yhtään kenelläkään ole yhtään mitään hätää...

Tapahtui eräänä maanantaina

Heräsin aamulla ennen herätyskelloa (mitä tapahtuu keskimäärin aika harvoin näin työ(maanantai)aamuina), koska mietin pitäiskö se tyhjä kasvorasvapurkki pestä ja täyttää aurinkovoiteella jo nyt aamusta että voin laittaa ison matkalaukun Suomeen menemään heti tänään. Päätin kuitenkin, fiksusti ja kypsästi, että huomennakin ehtii. Ehdin sitten jopa syödä aamiaisen. Ja tsekata itseni sisään viikonlopun lennolle, panikoida vähän kun ensi viikon paluulennolle en tätä voinut tehdä (ehkä siellä Ranskassakin on tulostimia?) ja huomata että eihän mulla ole töihin eväitä...

Töissä soitin aamusta TNT:lle kysyäkseni hintaa matkalaukun lähetykselle. Tai no, yritin, mun puhelin ei toiminut ja pomo joutui tekemään sen mun puolesta. Hiukan alentuvasti myhäillen... Halvin hinta-arvio oli päälle sata euroa, joten päätin säästää vanhempani sydänkohtaukselta ja laittaa laukun postissa. Mikä tarkoittaa huomisia pakkaussulkeisia laukun ja vanhojen pahvilaatikoiden parissa, looking forward to it.

Ostin myös pomolle lounaaksi epähuomiossa paistettujen papujen sijaan ihan tavallisia papuja. Olin niin tyytyväinen kun en ainakaan ostanut chilipapuja niin kuin Zarina muutama viikko sitten, mutta herralle ei sitten tämäkään kelvannut. Eikä nyt pidä ymmärtää väärin. Thomas on oikeasti kiva ja symppis pomo, vähän vain..ruokatottumuksiltaan vajavainen! Ja tämä sattumus vain yksi tämän ei-niin-onnistuneen päivän ei-niin-onnistuneista osasista.

Pohdin kotimatkallani varavaihtoehtoa ensi sunnuntaille siltä varalta että matkalaukku onkin liian iso ryanairin mitoitusten mukaan. Kangaskassiin mulla ainakin pitäisi mahtua ihan kaikki tietokoneesta makuupussiin - enkä niiden lisäksi paljon bikineitä kummempaa ole viiden päivän rantalomalle raahaamassakaan - joten pahimmassa tapauksessa hylkään vanhan ja hyvin palvelleen laukun lentokentälle ja survon kamani kangaskassiin.

***

Kaikki tällainen muuttaminen, kamojen raijaaminen, pakkaaminen purkaminen lähettäminen, paikasta toiseen palloilu alkaa vähitellen käydä jonkin verran hermoille. Tykkään matkustaa ja nähdä maailmaa mutta välillä pitää saada myös palata kotiin, hengähtää, antaa pään levätä. Stressivatsani oireilee ja on lisäksi saanut seurakseen jomottavan päänsäryn - eipä ole mikään ihmekään kun päässä on enemmän ajatuksia kuin sinne kaiken järjen mukaan mahtuu...

Kotiin palattuani (tai no, ei tämä kyllä kodin statusta ansaitse, mutta menköön) mittailin firmalahjaksi saadulla puuviivottimella matkalaukkujani ja tulin siihen tulokseen että kumpikin läpäisee ainakin mittavaatimukset. Painoraja on sitten asia erikseen. Iso laukku on nyt yhtä villapaitaa vaille pakattu, menee edelleen melko väkivallattomasti kiinni ja jaksan yhä nostaa sen, eli mahdollisuudet ovat suuret että saan sen huomenna Suomeen menemään (sormet ristissä). Sen jälkeen voikin jo vähän huokaista helpotuksesta. Ei tämä nyt sen kummempaa ole, samaa sättäämistä kuin aina ennenkin.

p.s. Sain ruokaa, vaikkei eväitä ollutkaan: työkaveri oli lahjoittanut mulle vuosikerta-painonvartijoiden-tölkkikeiton. Joka oli jopa aika hyvää. Ei tämä päivä kai yhtään hullumpi ollut sittenkään.

Melkein uusi vuosi

Alkuun muutamia tunnelmakuvia viime vuodelta. Miten paljon voikaan vuoteen mahtua... Lähtö, jännitys, alkuhuuma, rakastuminen, koti-ikävä, tuskastuminen, turhautuminen, tottuminen, itsensä voittaminen. Ihan tavallinen arki muuttuu ihmeelliseksi ja jännittäväksi toisella kielellä, toisilla säännöillä. Kesäkuussa olin jo valmis lähtemään, mutta nyt, kun katson kuvia, tulee ikävä. Ikävä vuoria, päivisin turkoosia ja auringon laskiessa ruusunpunaista Isère-jokea, boulangereita, sunnuntaitoria, asunnon parveketta...

***

Mulle uusi vuosi alkaa uuden lukuvuoden myötä, elo-syyskuussa. Tämä on se ajankohta kun käyn läpi menneen vuoden tapahtumia ja teen hyviä ja erityisesti pitäviä lupauksia tulevalle vuodelle. Tänä vuonna opin elämään varojeni rajoissa. Käyn yliopistoliikunnassa - useammin kuin kerran viikossa/kuukaudessa. Laitan ruokaa. En välitä vertaispaineesta, ja teen baariin menemisen sijaan jotain oikeasti hauskaa (joka on luultavasti boonuksena vielä paljon halvempaakin). Jne jne jne.

Kiersin keskiviikkona muutaman kirjakaupan uuden, yliopiston ilmaisallakkaa hauskemman kalenterin toivossa. Turhassa sellaisessa. Kaikki kivat ja fiksut kalenterit alkoivat vuoden 2011 tammikuusta, ja ainoastaan lapsille suunnatut sarjis-, vampyyri- tai teinifanikalenterit oli tehty elokuulta elokuulle. Oon kai henkisesti ikäistäni nuorempi (tai no, ihan kuin tämä olis joku uutinenkin, monsieur valittaa aina välillä kun oon kuin viisvuotias. itepähän on valinnut!). Täytyy siis kai pärjätä Suomeen asti epämääräisillä vihkojen kansiin liimatuilla post it-lappusilla!

La vie en rose

Uuden blogin perustaminen on pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa, kun vanha (vaihtoblogini) ei enää piakkoin tapahtuvan kotiutumisen jälkeen ole kovin ajankohtainen... Suurin ongelma oli tietysti olennaisin, eli blogin nimi! On sitäkin sattunut joskus että olen kyllästynyt blogini nimeen ja erityisesti käyttäjänimeen. Eipä silti etteikö tälläkin kertaa olisi tällaista vaaraa, mutta oli vain pakko luottaa intuitioon kun eilen illalla hervottomien naurunpuuskien keskellä tajusin, että Kummelien Ruususet-sketsi ("Ruususen perheen ruusuista arkea") tuntui niiiiiin kovin tutulta... Kyseisen pätkän voi katsoa täältä. Siitä saa sitten kukin vetää omat johtopäätöksensä meidän perheen arjesta, tai ainakin huumorimieltymyksistä.

Huomasin myös illemmalla pyykkejä ripustaessani että nimi kuvaa melko osuvasti tämän hetkistä tyyliäni (tai no, ainakin vaatevarastoani...). Teki mieli ottaa kuva rivistöstä vaaleanpunaisia alkkareita ja rimpsuisia hörhelöpaitoja - mutta ehkä ihan kaikkien onneksi kamerasta oli paristot finaalissa (voi kyllä, omistan niin antiikin aikaisen digikameran että se toimii paristoilla). Tuli vain mieleen, että taitaa ympyrä sulkeutua. Pienenä kun tiettävästi haaveilin joko prinsessan tai ballerinan ammatista... No, kai kääntäjätkin saa ruusuisen roosiin rimpsuihin tälläytyä jos siltä tuntuu?

Tervetuloa seuraamaan enemmän tai vähemmän vaaleanpunaista eloani ja oloani!